Riippumattoillen Repovedellä

Suunnittelimme jo alkuvuodesta serkkuni kanssa kesäkuisen retken Repoveden kansallispuistoon. Kävin siellä ensimmäisen kerran vuonna 2015 elokuussa, mutta jostain syystä halusin kokea sen uudestaan. Edellisellä kerralla yövyin teltassa, mutta tälle reissulle päätimme lähteä riippumattovarustein. Riippumattoyö oli minulle ensimmäinen, vaikka riippumatto onkin kuulunut retkivarusteisiini jo vuosia. Lisähankintoja piti tehdä aluspeiton ja ötökkäsuojan osalta, joita ilman yö tuskin mieluisa kokemus olisi ollutkaan. Tarppi antoi hyvä suojan suurimman osan yöstä vallanneelta sateelta ja lämpöä riitti sen verran, että kolmen vuodenajan makuupussi toimi lämmönlähteenä pelkkänä peittona. Vain sateen ropina ja kahdesta ympärillä olevasta teltasta kuulunut kuorsaus havahdutti hereille yön aikana muutaman kerran. 

Minulla oli kyllä erittäin hyvässä muistissa Repoveden huimat korkeuserot, ja kuinka siellä todella joutuu tekemään töitä kiipeämisen eteen. Tiesin paikan erittäin suosituksi ja jopa ruuhkaiseksi, mutta se huomioiden lähdimme liikkeelle hyvissä ajoin, ja se todella kannatti. Lapinsalmen parkkipaikalla oli autoja, mutta sen verran väljää, että paikan autolle sai jopa valita. Tasan kello yhdeksän aamulla astuimme kansallispuiston portista sisään, ja suuntasimme uudistetulle riippusillalle. Saimme ihailla ja kulkea sen täysin rauhassa, sillä ketään ei näkynyt missään. Kun seuraavaksi kiipesimme huimat 223 porrasta 20 kg kantamuksineen (10 litraa omaa vettä mukana per henkilö) Katajavuoren lumoaviin maisemiin, näimme neljä ihmistä. Tyhjällä polulla saimme jatkaa matkaa kohti Kuutinkanavaa, jossa pidimme lounastauon. 

Lounaan jälkeen edessä oli yksi koko reissun pahimmista etapeista vaativine maastoineen ja nousuineen kohti Olhavaa. Pidimme lyhyitä taukoja pitkin matkaa. Oma kantovälineeni oli täydellisen väärä valinta, eikä serkkunikaan rinkka ihan kunnossa ollut. Kun iltapäivästä pääsimme määränpäähämme Olhavaan, oli siellä niin kaunista, että kaikki nähty tuska ja vaiva oli kyllä sen arvoista. Olhavan vuori -lampineen oli yksi kauneimmista ja vaikuttavimmista paikoista, jossa olen käynyt. Löysimme erittäin hyvät puut matoillemme ja olimme ensimmäiset yöpyjät paikalla päiväretkeilijöiden lisäksi. Sittemmin sain telttoja alueelta lasketuksi kymmenen. 

Viritimme majoituksemme kuntoon ja siinä samalla taas huomasi, mikä toimii käytännössä ja mikä ei. Ensin laitoimme vain pelkät matot tarkoituksena virittää katokset ja ötökkäsuojat vasta lähempänä nukkumaanmenoa, että maisemista voisi nauttia mahdollisimman pitkään. Eipä kuitenkaan aikaakaan, kun musta pilvi alkoi nousta lammen yli ja vauhdilla nousikin. Hirveellä kiireellä saimme sadesuojat viritetyksi majoitustemme ylle juuri ajallaan, ennen kuin taivas repesi. Iltaruoka meni kokkaillessa kaasulla ja syödessä sateensuojassa tarpin alla. Sadeviitta toimi erinomaisena "mattona" ja kosteuden eristäjänä riippumaton vieressä. Hetken ruokalepo matossa, kunnes serkkuni halusi lähteä uimaan. Itse tyydyin vain kuvaamaan ja nauttimaan kauniista maisemista rannalta, sillä minuahan ei niin kylmään veteen saa. 

Illan pääteeksi keitimme vielä teet ja sadekin oli mukavasti lakannut. Päivälle tuli mittaa 8,2 km / 6 h. Kömmimme mattoihimme ajoissa nukkumaan. 

Kuuden aikaa aamulla en saanut enää unta ja kuuntelin, että serkunkin majoitteesta kuului kääntymisen ääniä. Kysyin varovasti, onko hän hereillä. Oli. Pyysi nukkua seitsemään. Sopihan se. Köllöttelin, katselin maisemia ja kuuntelin ääniä, sitä kuorsaustakin. Hetken päästä kuitenkin kuului, että noustaan vaan. Niin me aloitimme aamutoimet, leirin purkamisen ja valmistautumisen toisen päivän urakkaan. Päivän tiettävästi pahin maasto nousuineen ja laskuineen olisi heti alkuun edessä, mutta päästyämme jälleen Kuutinkanavalle, kulkisimme loppupäivän uutta reittiä.

Aamu oli sateinen. Jos olisimme olleet reissussa vielä toisen yön, olisin ollut täydellisesti pulassa, sillä minulla ei ollut repulle, sen ulkopuolisista tavaraoista puhumattakaan, sadesuojaa. Sain suojattua niitä kyllä reilun kokoisella sadeviitalla, mutta se ei riittänyt. Tosin asenteeni oli, että kastukoot, sillä seuraavan yön olisin kuitenkin kotona. Ajatuksia ja toimintaa herättävää silti, että jatkossa näin ei pärjää. 

Kun saavuimme raskaan kiipeämisrupeaman jälkeen jälleen Kuutinkanavalle, jossa oli tarkoitus pitää pieni tauko, serkkuni totesi, että jatketaan vaan matkaa, ja niin me teimme. Se osoittautui kuitenkin pieneksi virheeksi, sillä seuraava etappi ilman kunnollista mahdollisuutta tauottaa ja laskea kantamuksia selästä, oli reilut kaksi kilometriä pitkä, nousuineen ja laskuineen. Joskin maasto oli huomattavasti helpompaa, kuin suuntaan, josta olimme tulleet.

Emme päässeet Kuutinkanavalta Talaksen suuntaan kuitenkaan edes kilometriä, kun serkkuni rinkka hajosi. Olen aina ajatellut, että pahinta mitä voi käydä, on kenkien tai kantovälineen hajoaminen, ja nyt edessä oli toinen. Jo aikaisemmin hän sanoi, että kuului joku rusahdus, mutta sitä ei kunnolla pystytty paikallistamaan. No, nyt pystyttiin, sillä oikean puolen olkaviilleke ratkesi irti kokonaan ratkoen mukanaan suurimmaksi osaksi myös lantiovyön. Täysin mahdoton tehtävä jatkaa matkaa kantaen painava rinkka vain toisen hartian varassa, joten jouduimme korjauspuuhiin. Onneksi mukana oli kaikenlaista nippusiteistä ja jesarista lähtien. Lopulta serkku sai kuitenkin tehtyä virityksen pakkaushihnalla. 

Talaksessa pidimme lounastauon sateen siivittämänä. Paikka oli pieni ja erittäin viehättävä yöpymistäkin ajatellen. Pian jatkoimme kuitenkin taas matkaa. Urakka tuntui jo huomattavasti jaloissa ja väsymystäkin oli ilmassa. Talaksesta matkasimme reilun kilometrin Määkijään, jossa taas lepäsimme hetken. Tauko ei enää tuntunut hyvältä, sillä matkan jatkaminen sen jälkeen oli jopa tuskallista ja liikkeellä pysyminen helpompaa. Eniten minulla kärsi päkiät, ja loppumatkasta puutui oikea käsi, joka oli seurausta täysin toimimatomasta raskaasta repusta. 

Määkijän jälkeen pääsimme ylittämään Kapiaveden Ketunlossilla. Tuurillamme se oli tietysti vastarannalla, ja jouduimme ensitöiksemme vetämään sen tyhjänä luoksemme. Polut olivat tänäänkin olleet todella autiot. Kun pääsimme lossiin ja aloimme vetämään vaijerista itseämme kohti vastarantaa, kova sivutuuli teki sen verran kepposia, että keskellä järveä sai tehdä todella töitä, että lossin sai liikkumaan. Hetken tuntui, että junnamme vain paikoillaan. Kun olimme jälleen mantereella, oli edessä enää muutaman sadan metrin matkan, kunnes auto jo näkyikin lähes autiolla parkkipaikalla. Lapinsalmen kioski oli onneksemme auki, joten nautimme siinä vielä jäätelöt ennen alkavaa kotimatkaa. 

Vaikka retki oli fyysisesti raskas suureksi osaksi johtuen vääränlaisesta ja ei niin ehjästä kantovälineestä, oli se muuten erittäin antoisa ja mukava. Puhelimeen päätyi lista, mitä välineissä pitää muuttaa ja huomioida taas ennen seuraavaa retkeä. Toisen päivän saaliiksi tuli 8,3 km / 5 h. 

<3. Jenni