Olin varannut koko viikonlopun koulutehtävälle, jonka deadline oli sunnuntaina. Koska sain sen rutistettua valmiiksi lauantaina, päätin palkita itseni ja hieman laiminlyödyn koirani lempipuuhallamme retkeilyllä heti sunnuntaina. Pikaisesti mietin lauantai-iltana kohdetta. Sipoonkorven kansallispuisto on lähellä, n. 60 km päässä kotoani ja koluamatta. Sinne siis! Se on juuri sopivan kokoinen ja sopivan matkan päässä hieman rajalliseen sunnuntain aikatauluuni, joten päätin, että lähden liikkelle jo heti aikaisin aamusta. Katsoin luontoon.fi -palvelusta valmiita reittejä ja havaitsin niitä olevan kaksi. Valitsin tietenkin sen pidemmän, hieman alle 5 km. Kirjasin ylös lähtöpaikaksi Tasakalliontien parkkipaikan, jonne suunnistaisin (ja suunnistinkin) navigaattorilla. Silmäilin vielä hieman reittiä sivulla olevasta kartasta (josta kyllä kerrotaan, että se ei sovellu maastokäyttöön, tiedetään tiedetään). Kaikki vaikutti kovin simppeliltä ja koska käymissäni kansallispuistoissa kaikki valmiit reitit on ollut erittäin hyvin merkattu, en nähnyt tähän muutaman kilometrin lähikohteen tutkimiseen sen isommin vaivaa. Aamulla kamat kasaan ja menoksi. Koska heräsin jo tosi aikaisin, päätin vielä ottaa extrana hammockin mukaan, jossa kuvittelin lojuvani patikoinnin, valokuvauksen ja ruuan päätteeksi nollaten ja nautiskellen. Tarkoitus oli myös totuttaa Mitjaa siihen ensi kesän yöpymissuunnitelmia silmälläpitäen. Ja kuinkas sitten kävikään?
Löysin lähtöpaikalle vaivatta ja pikkuhiljaa sinne tuli muitakin. Huomioni kiinnitti kivan näköinen polku, joka lähti parkkipaikalta, jonka alussa näin heti punaisia merkkejä puissa. Muistin nähneeni reittikuvauksessa maininnan punaisista merkeistä. Ihmettelin kuitenkin sitä, ettei polun alussa ollut minkäänlaista viittaa siitä, mihin se johtaa. En kyllä nähnyt siinä parkkialueen seuduilla missään muuallakaan minkäänlaista kylttiä tai viittaa mihinkään. Rohkeasti lähdin tallaamaan polkua eteenpäin. En tosin päässyt kun polun alkupäässä olevan huussin kohdalla, kun vanhempi pariskunta kiinnitti huomion Mitjaan ja sen omiin kantamuksiin, reppuun ja makuualustaan. Siinä sitten tovin juttelimme koirista ja erilaisista retkikohteista. He kertoivat, että ovat tänään liikkeellä "Ladun porukan" kanssa ja heitä on lähdössä iso joukko patikoimaan. Toivottelimme hyvät retket puolin ja toisin, pääsin vihdoin kunnolla matkaan.
Tiesin kokoajan, ettei minulla ole minkäänlaista käsitystä siitä, mihin polku vie, mutta kun puissa oli tiiviiseen tahtiin punaisia merkkejä edelleen, päätin rohkeasti ja uteliaana seurata niitä. Muistin, että kartassa merkityn reitin oikeeseen reunaan tuli jonkinlainen "pykämä", joka ei kuulunut varsinaiseen reittiin, joten ajattelin, että tämä on varmastikin se. Polulla oli paikoin todella mutaisia kohtia ja pitkospuita vinksin vonksin. Välillä polku kulki kalliolla. Kuvattavaakin löysin jokun verran. Jatkoin vain eteenpäin ja ajattelin, että kyllä mä olen hullu. Kompassi oli kyllä mukana, mutta ei minkäänlaista karttaa tai muutakaan havaintoa siitä, että mihin sitä oikeen ollaan menossa. Jatkoin silti.
Yhtäkkiä edessä siinsi vettä. Hieman yllättyneenä jatkoin sen rantaan. Pian huomasin, että kyseessä on suurehko lampi, jonka reunustaa mukailee pitkospuut. Wautsi! Kun silmäilin rantaviivoja tarkemmin Mitjan jo halutessa lähteä pitkospuita innokkaasti kulkemaan, huomasin, että lammen reunoilla on useita kalastajia. Haltioituneena kuvasin pitkospuiden alkupäässä olevaa suomaista värikästä aluetta ja mietin, kehtaanko lähteä kiertämään lampea ja häiritsemään kalastajia. Vielä hieman silmäillessä ja miettiessä havaitsin vastapäisellä rannalla hahmotelman jonkinlaisesta infotaulusta. Siinä olisi ehkä kartta? Enää en miettinyt, päätin lähteä pitkoksille ja kiertää vastarannalle.
Ohitimme useita kalastajia, tervehdimme kaikkien kanssa ja ilmeisesti heillä oli saalistakin (tai sitten repuissa tosi hyvät eväät), koska Mitjaa oli työ ja tuska saada heistä ohi. Niin paljon kävi hyviä hajuja nenään. Rakastamaani värikästä suoaluetta löytyi kuvattavaksi lammen toiselta reunalta vielä lisää. Lopulta olimme perillä vastarannalla ja olin hahmotellut aivan oikein. Siellä oli infotaulu, jossa oli kartta. Nopesti löysin "Olet tässä" merkin ja mitä ihmettä? Missäs se "Sotungin Kalkkiruukin -reitti" oikein menee, jota kohti kuvittelin, tai ainakin toivoin jollain tapaa kulkevani. Repesin nauramaan. Olin kulkenut reittiin nähden täysin eri suuntaan. Parkkipaikasta katsottuna lampi, jossa sillä hetkellä olin, oli sen alapuolella ja reitti taas yläpuolella. Siinä tovin tutkiessani karttaa tajusin, ettei minulla ollut muita vaihtoehtoja, kun palata autolle takaisin. Lammelta, joka osoittautui Storträskiksi, oli sinne puolentoistakilometrin matka, samaa reittiä. Kiertäessäni lammen toista reunaa takaisin metsäpolulle, ehdin vaihtaa muutaman sanan parin kalastajan kanssa. Toinen harmitteli, ettei paikka tainnut oikeen sopia perhokalastukseen, virvelimiehiä kun näytti olevan enemmän. Toinen harmitteli, että tultiin infotaululta (jossa oli myös nuotio) liian aikaisin pois päin, koska muuten Mitja olisi saanut hetken päästä makkaraa.
Kun saavuimme takaisin metsäpoullle, alkoi harmittamaan, että olin tullessa ottanut valokuvia molempiin suuntiin, sekä eteen- että taaksepäin. Maisemassa ei siis juuri ollut uutta kuvattavaa, Päätin sen sijaan pitää hyvää vauhtia yllä, koska olin pian tehnyt "turhan" 3 km lenkin ja halusin ehdottomasti vielä suunnittelemalleni Kalkkiruukin reitille. Minulla ei tosin ollut mitään käsitystä siitä, paljon kello oli sillä hetkellä. Päätin ottaa autolla pienen aikalisän, katsoa kelloa ja arvioida tilanteen uudestaan.
Auton luona hieman huilatessa ja miettiessä tilannetta, tulin siihen tulokseen, että ehtisin kyllä patikoida vielä ennen iltapäivän kotipuolen aikataulua suunnittelemani reitin, mutta sitä ennen reitin lähtöpiste olisi löydyttävä pian. Kevensin hieman taakkaa. Jätin repusta pois riippukeinun kiinnitysköysineen, koska lojumiseen minulla ei enää olisi aikaa. Siirsin myös Mitjan repun päällä keikkuneen makuualustan (jolle täytyy keksiä uusi kiinnitysmetodi) minun reppuuni. Parkkipaikan päässä oli puomi, jonka takana jatkui hiekkatie. Päätin koittaa sitä. Muutakaan en nähnyt, enkä minkään sortin kylttiä mihinkään suuntaan edelleenkään. Kuljettua tietä vähän matkaa, tuli eteen vielä toinen parkkipaikka ja senkin perässä oli puomi. Ennen sitä huomasin tien haarautuvan oikealle, mutta päätin mennä puomin läpi suoraan. Rietti kulki aikalailla kallion päällä. Ainut "nähtävyys" tällä reitillä oli keskellä ei mitään oleva porakaivon putki ja kansi, jonka luukussa oli lukko. Kenellä mahtaa olla avain tähän lukkoon? Minua alkoi selkeesti jo hieman ärsyttää. Tiesin, etten ole reitillä vieläkään, koska minkäänlaisia merkkejä tai viittoja ei ollut mihinkään suuntaan. Pian edessä aukeni metsähakkuualue ja sen paljaasta välistä alkoi pilkottamaan taloja. Päädyin lopuolta polkujen t-risteykseen ja koska minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, kumpaan suuntaan olisi viisasta lähteä, päätin olla sitäkin viisaampi ja kääntyä takaisin. Hermoja alko kiristää vähän lisää. Kaivoin tällä reitillä myös kahdesti Mitjan suusta hevosenpaskat ulos. Edellisenä päivän se oli tappanut hiiren. Hengitin syvään ja koitin ajatella, ettei se reitti ja kansallispuistojen suorittaminen ole se juttu, vaan luonto ja ulkoilma itsessään. Nälkäkin alkoi olla, vaikka olin toki jo aiemmin tankannut yhdellä energiapatukalla.
Palasin takaisin "jälkimmäiselle parkkipaikalle" ja ajattelin, ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa, kun katsoa se "oikealle" (nyt vasemmalle) lähtevä reitti. Aikaa minulla ei olisi enää koko reitin kulkemiseen, vaikka se nyt löytyisikin, mutta syödä, istua ja rahoittua halusin. Päätin etsiä siihen sopivan paikan. En kulkenut tätä tietä kovinkaan pitkästi, kun edessäni oli kuin tilauksesta kallioisella paikalla aivan ihana (epävirallinen) nuotiopaikka. Pari kelottunutta puunrunkoa ja kivin aidattu alue nuotiolle. Tosin minulla oli spriillä toimiva Mini Trangia mukana, joten tulia en lähtenyt siihen tekemään. Ketään ei näkynyt missään, eikä mistään kuulunut mitään. Tässä varmasti saisi olla rauhassa. Päätin rauhoittaa mieleni kuvittelmalla olevani Lapissa keskellä ei mitään. Siinä haaveillessani ja puuhaillessani vettä ruokaa ja teetä varten kiehumaan huomasin, että Mitja on kiinnittänyt huomionsa johonkin. Käännyin katsomaan selkäni taakse. Ei voi olla totta! Heti retken alussa vanhan pariskunnan mainitsema "Ladun porukka" kulki viiden metrin päästä leirini ohi. Heitä oli ainakin sata! Se siitä rauhasta.
Vesi kiehui, ruoka ja tee maistui tosi hyvälle. Oloni ei ollut kovin rentoutunut ja alkoi jo hieman väsyttääkin. Päätin, että eiköhän tämä sekoilu ole tällä erää tässä. Kävelin takaisin autolle, jonne oli enää muutaman sadan metrin matka ja lähdin ajamaan kotia kohti. Ajaessani pois parkkipailta tajusin, mihin suuntaan minun olisi pitänyt lähteä kävelemään. Kävellä sitä tietä, josta olin parkkipaikalle kääntynytkin, mutta toiseen suuntaan, josta tulin. Harmitti isolla Veellä. Siellä heilui ne punaiset nauhat puiden oksissa, jotka tuntuivat heti paljon tutummilta (reittikuvauksesta), kun ihan ensimmäisen polun punaiset puiset merkit puiden rungoissa. Mitä minä tästä opin? Ei ikinä mihinkään ilman kunnollista perehtymistä kohteeseen eikä ilman K.A.R.T.T.A.A! Toisaalta nyt jälkeenpäin olen iloinen, että tulin kokeneeksi vahingossa tuon Storträskin kalastajalammen. Olihan se tosi kaunis paikkana. En olisi sinne varmasti kuuna päivänä tarkoituksella kuitenkaan päätynyt, koska olen niin kala-allerginen ihminen, etten ole sitä ikinä edes maistanut.
P.S. Jos iskä luet tämän postauksen, niin retkeilijän auto kaipaisi siivousta. Sinne on taas kulkeutunut yksi kansallispuisto.
<3. Jenni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.