Yllätyksekseni kesääkin oli vielä hieman jäljellä. Bongasin nimittäin matkanvarrella muutamia kukkasia, kuten puna-apiloita. Niiden joukosta löysin myös läjän omenoita, jotka joku oli selkeesti sinne tuonut, koska omenapuuta en nähnyt lähimaillakaan.
Vanha rehevöittynyt metsätie muuttuu pian kapeammaksi poluksi. Kovin pitkästi sitä ei tarvitse kävellä, kun Pahnakallio jo seisookin jykevänä oikealla puolella. Sen kalliolippa, jonka alla on selkeesti pidetty tulta, tekee vaikutuksen. Pian huomaan sen vasemmalla puolella suuaukon luolaan. Luola on tiettävästi 9 metriä pitkä, 0,6 - 1,5 metriä leveä ja 1,5- 2 metriä korkea (lähde retkipaikka.fi). Epäilysten mukaan supikoirat pitäisivät siellä majaa ja aivan varmasti siellä jotain elämää onkin, sillä erittäin saalisviettinen koirani vinkui pitkään luolan suuaukolla ja olisi kovasti ollut menossa sinne sisälle. Kalliomuodostelmaa ihaillessani huomasin pian myös lipasta hieman sivummassa oikealla toisen, pienemmän luolan suun. Sen koosta minulla ei ole tarkempaa tietoa.
Uteliaana lähdin kiertämään kalliota ympäri sen reunaa pitkin ja pian kiipesinkin jo ylöspäin. Paikoittain kirosin vasemman jalan nilkkaa, josta meni nivelsiteet rikki reilut viisi viikkoa sitten. Sen kanssa kulkeminen erittäin pitkävartisista vaelluskengistä huolimatta oli haastavassa maastossa osittain vielä hankalaa. Mutta kun veri vetää niin minkäs teet. Eteenpäin sano mummo lumes!
Lähellä lakea huomasin kalliolla olleen jossain vaiheessa tulipalon. Mustunutta maata ja puunrunkoja oli melko laajalti. Siellä oli ainakin kahdessa kohtaa pidetty nuotiota. Roskia oli myös nuotioiden lähettyvillä makkarapaketeista puoliksi palaneisiin ketsuppipulloihin sekä lasisia olutpulloja. onneksi vielä ehjiä. Miksi en tuonut niitä sieltä pois? Mukanani ei harmikseni ollut mitään, jolla niitä kantaa. On se jännä, minkä ihminen täytenä vie luontoon, ei jaksa tuoda sitä sieltä tyhjänä pois. Maisemalta odotin laelta katsottuna enemmän. Puusto on kuitenkin sen verran korkeeta, että kovin pitkälle sieltä ei näe. Myös Hanko-Porvootien äänet kantautuvat kallion päälle jonkun verran. Tiedän jossain siellä polunvarrella olleen vanhan erittäin ruosteisen auton, mutta sitä en bongannut, vaikka kuinka koitin katsella. Sen sijaan jonkun mopedin jämät löytyivät kallion toiselta kyljeltä.
Paikoittaisesta roskaisuudesta huolimatta Pahnakallio on vaikuttava näky luolineen, lippoineen ja kivimuodostelmineen. Tunnelma siellä on kiehtova, paikoin jopa hieman jännittävä. Suosittelen käymään.
<3. Jenni