Tutkin reittejä sekä polkuja luontoo.fi palvelusta ja kirjastosta lainaamani Helvetinjärven kartan avulla. Moni reitti on sellainen, että ne saa kulkea edestakaisin tai jos ei, niin matkaa kertyy aika roimasti, joten päädyin kulkemaan Helvetistä itään -reitin, joka veisi myös retken pääkohteelle, eli Helvetikolulle. Tätä reittiä pitkin pääsi kiertämään alueella lenkin, eikä tarvinnut kävellä samoja polkuja edestakaisin. Vaikka ei sekään lopulta niin tylsä asia olisi. Valokuvaajan silmin olen huomannut, että maisema on toiseen suuntaan aivan erilainen ja moni kuvistani onkin otettu taaksepäin katsottuna.
Matkaa-aika kotoani oli hieman enemmän kun olin ajatellut, 2,5 tuntia, joten yöpyminen ei olisi ollut lainkaan huono vaihtoehto. Koska mitään siihen liittyvää ei ollut mukana, oli päivän päätteeksi ajettava vielä kotiin. Mutta sitä ennen kaikki nautinto irti Helvetinjärven luonnosta ja retkipäivästä.
Matkalla ehti mielessä juosta monenmoista asiaa ja ajatelmaa. Pitkän matkan ajaminen täydessä hiljaisuudessa on minulle tapa kohdata mielen liikkeet ja tutkia, mitä minulle kuuluu. Sen lisäksi Suomi on ihan käsittämättömän kaunis maa, etenkin maaseutu. Ajatuksia, todella surullisia, herätti etenkin tyhjillään olevat torpat, kartanot ja tilat. Ne näytti siltä, kun olisi jätetty niille sijoilleen, ja niin varmaan osa olikin. Kun olisi päätetty kesken päivän, että nyt lähdetään, hanskat tippuu kädestä ja mennään. Osa oli romahtamispisteessä, osa varmasti vielä asuinkelvollisia. Minun teki mielei tehdä niille jotakin, pelastaa niistä jokainen, herättää henkiin ja eloon. Ainakin kurkata ikkunasta sisään, katsella hylättyjä huonekaluja ja tavaroita sekä miettiä ihmisiä ja tarinoita niiden takana. Miksi elämä on niin kaupungillistunutta? Olisi ihana nähdä etenkin pientilat ja viljelmät elossa.
Kun käännyin valtatieltä Helvetinkoluntielle, upea ja tiheä petäjikkö antoi viitteitä siitä, mitä edessä olisi. Näkymä muistutti minua Pyhä Häkin kansallispuistosta, joka on edelleen puustoltaan vaikutsvaltaisimmista näkemistäni paikoista. Pian maisema kuitenkin muuttui perinteisemmäksi metsiköksi. Olin yllättynyt asutuksen ja mökkien määrästä tien varrella. Hetken matkaa ajettuani tuli varoituskyltit strutseista ja villisioista. Mitä ihmettä!? Edessäni oli yks kaks luomuin koskaan näkemäni eläinfarmi, jossa oli villisikoja, niin isoja kun pieniäkin vaikka millä mitalla mudassa kuopsuttamassa ja tonkimassa. Päätin, että tutustun niihin paluumatkalla paremmin.
Heti farmin jälkeen olinkin jo perillä. Olin kyllä lukenut ja kartasta katsonut kioskista sekä Helvetin portin ravintolasta, mutta että ne nyt olikin yhdessä tässä näin, retken lähtöpisteellä ja vielä kaiken lisäksi auki. Heti sen perään yllätti autojen ja retkeilijöiden määrä. Olin kuvitellut, että saisin Vappuna patikoida melko tyhjässä kansallispuistossa.
Onneksi olin varannut pienen välipalan autoon ennen patikoimaan lähtöä, vaikka en ollut osannut ajatella, että matka-aika olisi ihan niin pitkä, kun se oli. Olin kuvitellut sen puolisen tuntia lyhyemmäksi. Siinä takaluukku auki banaania ja rahkaa syödessä sekä Mitjalle myös omaa herkkuaan, mahatikkua antaessa vieressäni oli yks kaks koira. En tiedä, haistoko se evääni vai Mitjan, mutta kovin oli iloinen ja tuttavallinen kaveri meistä kiinnostunut. Tunnistin sen heti paikan koiraksi. Sillä oli kaulassa huomiohuivi, jossa luki "Helvetinportti". Kun otin Mitjan autosta niin koirilla synkkasi heti ja hetken siinä parkkipaikalla leikkivät samalla, kun koitin pukea Mitjalle valjaita ja reppuja selkäämme.
Tämä oli ensimmäinen retki, kun Mitja kantoi omat eväät ja tarvikkeet selässä mukanaan. No, oli siellä myös pari litraa vettä, minun välipalapatukat ja auton avaimetkin muunmuassa. Mitja selkäreppuineen kiinnitti monien huomion retken aikana ja sai paljon kehuja söpöydestään sen kanssa liikkuessaan. No olihan se niin <3 Leiripaikalla se hurmasi muutamia ihmisiä varautuneella, mutta uteliaalla ominaisuudellaan kiinnostuen kaikkien eväistä. Kävipä siinä sitten ihmisiä tutkimassa ja kyselemässä enemmän sen repustakin. Lukemani ohje on, että koiralla voisi kannatuttaa kolmasosan verran omasta painostaan. Mitjan kohdalla tämä tarkoittaisin n. 5 kg, joka on mielestäni lopulta aika paljon Mitjan kokoiselle koiralle. Näin ensimmäisellä reissulla painoa oli hieman yli 2 kg, josta jo se kaksi kiloa koostui litrasista vesipusseista, jotka kuuluvat tietysti tähän upeaan reppuvarustukseen vakiona. Leiriytyessä selkärepun saa helposti irti settiin kuuluvista valjaista, jolloin koirakin voi levähtää. Patikoinnin ajan Mitja on kiinni minussa erittäin joustavalla hihnalla lantiollani olevassa vyössä, joten minulla on nautinto kulkea kädet vapaana, jolloin valokuvaaminenkin on helpompaa.
Eipä oltu kuljettu metsässä pitkästikään, kun bongasin ensimmäiset hyttyset Mitjan takalistosta. Sekin "riemu" jälleen koittamassa ja muistelin, kuinka kauheat, puolikkaan golfpallon kokoiset paiseet niistä viime kesänä sille koituikaan. Kaukaa viisas alkaakin nyt tutkimaan vaihtoehtoja suojata se enimmiltä pistoksilta pahimpaan aikaan.
Kun pääsimme tämän retken päänähtävyydelle, Helvetinkolulle, oli siinä sen verran porukkaa ihmettelemässä rotkoa, että päätin ennen sen tarkempaa tutkimista laskeutua n. 200 rappusta alas päivätuvalle ja nuotiopaikalle. Nuotiolla ja päviätuvassa sekä sen vieressä oli porukkaa, joten päädyin pistämään oman taukopaikan pystyyn vähän sivummalle. Se onnistui hyvin, koska kannoinhan risukeitintä mukanani repussa. Ensimmäisenä keräsin kasan risuja ja patikoita hyvän keon, jotta voisin sitten rauhassa nauttia tulista, teestä ja keitosta. Harmikseni ne olivat melko kosteita, mutta eipä hätää. Olin varautunut asiaan ja repustani löytyi pellettejä, joilla sain keittimen kivasti syttymään ja risutkin lopulta melko hyvin siinä samalla, vaikka jonkinlaisia savumerkkejä siitä ajoittain lähtikin. Koska tulustelin n. 50 m päässä varsinaisesta nuotiopaikasta, laitoin varuiksi sammutuspeitteestä tekemäni palan risukeittimen alle paloturvallisuuden vuoksi, jos joltain sattuisi tulemaan sanomista... varsinaista metsäpalovaaraa vielä ei ole, mutta risukeitin kuitenkin rinnastetaan (harmillisesti) avotuleen, eikä sen käyttö missä vaan ole sallittua. Parempi varoa kun katua.
Aika kului joutuisasti, ihmisiä tuli ja meni. Osa kävi juttusilla, osa ei. Oli lopulta Mitjan ja minunkin aika lähteä jatkamaan matkaa. Puisto oli selkeesti hiljentynyt eikä muita retkeilijötä enää juuri näkynyt. Helvetinkoulu on ihan kiinnostava nähtävyys, jollaista ei monestikaan tule vastaan, mutta itseeni se ei tehnyt järin suurta vaikutusta. En lähtenyt kävelemään rotkoon, vaikka sekin olisi ollut mahdollista, koska se oli osittain vielä jäässä ja huomasin aiemmin muista retkeilijöistä, että sieltä ylöspääsy jään vuoksi ei ollut kovin helppoa. Tällä kertaa itsesuojeluvaistoni toimi, ainakin osin, joten kurkotin kuvaten vain rotkon reunuksilla.
Paluumatkalta jäi erityisesti mieleen valtava jäämuodostelma erään kallion seinustalla. Jään sisällä virtasi puro. Sen lisäksi tietysti suoalue teki minuun vaikutuksen. Soista on jokseenkin tullut suursuosikkejani. Myös täällä oli pitkospuilla tapahtunut jonkin sortin vauriota ja vedessä sai kävellä yli nilkkojen. Huljuttelin siinä samalla puhtaaksi alkumatkasta mutaan uponnutta kenkääni. Haixin Tapiot ei pettänyt tälläkään kertaa, ne pitivät täydellisesti.
Loppumatkasta päätin, jos Helvetin portti on vielä auki, kruunaan reissuni siinä villisikaburgerilla. Pääsääntöisenä kasvissyöjänä (koska en halua syödä eläimiä) ajatukseni oli tosin hieman ristiriitaiset, koska olin katsellut villisikoja hymyssä suin puistoon tullessani. Toisaalta, kun olin nähnyt, miten luomusti ja lajityypillisesti ne elävät, asia ei tuntunut niin pahalta. Ja kun itse tilan omistaja vielä pyöritti paikkaa ja kokkasi ruuan, se ei tuntunut eettisesti kovinkaan väärältä. Uskon, että burgerini välissä oli onnellisen elämän eläneen villisian lihaa.
Kotiin viemisinä ostin Calazon Tyvek materiaalista valmistetun vedenpitävän, repeämättömän ja kevyen kartan Helvetinjärven sekä Seitsemisen alueesta, koska aion palata rotkolaaksoon jossain vaiheessa uudestaan. Sitä ennen käyn tutustumassa Seitsemiseen.
Vielä poislähtiessä jäin kuvaamaan luvan kanssa villisikojen elämää. Ja kun emäntä sanoi, että koirakin saa ottaa mukaan, niin toki annoin Mitjankin niihin tutustua. Niiden elämää ja kuopsuttelua olisi voinut seurata vaikka kuinka ja kauan.
Kotimatkalla seurasin auton taustapeilistä tulipunaisena laskevaa aurinkoa. Kotiin palasi väsynyt ja onnellinen retkeilijä.
<3. Jenni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.