Suurisuo ja kosketus ensilumiin

Tänään oli retkipäivä. Olin päättänyt sen jo alkuviikosta, koska en muista menoista johtuen päässyt retkeilemään viikolla, joka olisi ollut myös oikein mukavaa ja tervetullutta elämää. Kohde vain oli vielä hämärän peitossa, vielä silloinkin, kun heräilin ja kaivoin rähmää silmistäni. Aamulla nukuin vähän turhan pitkään ja koska halusin retkeillä valosan aikaan, tämä myöhään nukkuminen rajoitti retkikohteen valintaa ja itse retken pituutta. Kun makoilin sängyssä ullakkohuoneellani, jossa on vain kattoikkuna enkä nähnyt säätä, tiesin kuitenkin, että kyllä tästä retkipäivä todella koituisi, koska ei ainakaan satanut kaatamalla vettä. Sen ropinan kattoon olisi kyllä kuullut erittäinkin hyvin.

Kun pääsin alakertaan ja avasin verhot, olin hämmästynyt, koska maa oli valkoinen ja ensilumi oli satanut yönaikana kaikessa hiljaisuudessa. Tämä ensilumen päivä olisi ehdottomasti retkipäivä! Pistin puuron tulille I(lue: hellalle hautumaan) ja lähdin käyttämään koiran ulkona aamutarpeilla. Jestas miten kivalta niin pieni määrä lunta tuntuikaan! Kun tulin kotiin keittelin vielä puuron seuraksi teen ja istuin niiden kanssa pöydän ääreen selaamaan Raija Hentmanin Etelä-Suomen Retkeilyopas -kirjaa (joka on muuten todella mahtava teos), josta tulisin valitsemaan päivän kohteen yllä mainituin "kriteerein", eli suhteellisen läheltä ja suhteellisen lyhyt patikointi ennen pimeää. Minulla oli lopulta kolme vaihtoehtoa ja niistä päädyin Janakkalan Suurisuon luontopolkuun. Pikaisesti pakkasin reppuun tärkeimmät ja siinä valmistuessa keittelin teen valmiiksi termariin mukaan, koska epäilin, että aikaa valosalla ei ollut tulien tekoon keittimellä ja jos olisin sen ottanut mukaan niin olisin ottanut myös keittoa, jota teen lisäksi lämmitellä ja keitellä. Tämän tyylinen eväsretkei ei myöhään nukkumisesta jotuen tullut kuuloonkaan. Tärkeintä oli päästä luontoon ja liikkumaan.

Navigaattori löysi hyvin Suurisuontielle ja lähtöpaikaksi oli mainittu sorakupan parkkpaikka. Suo ja sorakuoppa.. no kenties kenties... Ajelin hiekkatietä ja pian tuli ensimmäinen risteämä, josta päädyin jatkamaan suoraan, hieman kaartaen oikealle. Tuntematon tie tuntui pitkältä ja vähän jännittikin, kun ei tiennyt yhtään mitä edessä on ja jos vaikka joutuisin peruuttamaan pitkän matkan takaisin. Matkalla näin pari parkeerattavaa "koloa" vasemmalla, johon olisi voinut pysäköidä auton, mutta en pysäköinyt, koska mielessä oli se sorakuoppa, joten jatkoin eteenpäin. Sen verran näin välillä puiden raosta, että suo kyllä olisi vasemmalla puolella. Lopulta tulin hiekkatien päähän, jossa oli kääntöpaikka ja ei kun takasin päin. Pysähdyin ensimmäiseen "koloon", koska siitä lähti selkeä polkukin, joka oli sula muuta maastoa peittävältä hennolta lumikerrokselta. Otin koiran, repun ja kameran ja niin lähdimme kulkemaan polkua kohti edessä häämöttävää suota. Mitja teki ensimmäisen kerran liikkeen, jota ei ole tehnyt ikinä: täys käännös ympäri eikä sitten niin millään eteenpäin. Mikäpä siinä. Pidän koiraani ja sen vaistoa omaani arvokkaammassa asemassa, joten tottelin tällä kertaa häntä ja käännyimme ympäri. Pian olimme taas autolla ja matkan jatkumisesta ei ollut vaihtoehtoja kun takaisin päin sinne mistä oltiin alkujaan tultukin. Jäin kyllä miettimään, että mitä tämä koiran käytös oli?

Seuraava auton mentävä "kolo" tien laidassa ja uusi pysäköinti. Kun tähyilin ikkunasta, näin, että kyllä siitä pitkospuut alkaisi. Olinko tullut oikeaan paikkaan? Katselin ympärilleni, mutta ei siellä ollut kyllä sorakuopasta tietoakaan. Muistinkohan väärin? Olin kuitenkin pähkäillyt kolmen retkikohteen välillä ja jos se sorakuopan parkkipaikka mainittiinkin jonkun muun kohteen kohdalla? Jokatapauksessa lähdimme koiran kanssa kävelemään pitkospuita pitkin kohti suota, joka aukeni aavana edessämme. Ei me kovin pitkälle päästy, kun ne pitkospuut loppuivat ja oli jälleen käännyttävä takaisin. Koska hento lumikerros peitti suonpinnan, ei sinne voinut lähteä ihan omin päin kävelemään, koska ei nähnyt, kuinka märkää ja upottavaa siellä onkaan. Jälleen kerran auton keula kohti suuntaa josta olimme alkujaan tullutkin.

 

Tulin melko pian takaisin ensimmäiseen risteämään, josta alkuun päätin jatkaa suoraan ja vähän oikealle kaartaen. Mitään viittoja ei ollut mihinkään suuntaan ja jotenkin tie näytti märältä ja mutaiselta sillä suunnalla, jossa en ollut vielä käynyt ja epäilin mennäkkö, jos auto jääkin kiinni. Siinä kohtaa ehdin muuten jo haaveilla maasturista. Jos halusin löytää Suurisuon luontopolun, ei ollut muuta vaihtoehtoa kun ajaa sinne tai lähteä takaisin kotiin. Päätin kääntyä oikealle ja apua kyllä saisin jos kiinni jäisin. Koti ja ystävät oli kuitenkin vain n. 40 min ajomatkan päässä. Kannatti ottaa riski. Siinähän se parkkipaikka olikin ihan muutaman kymmenen metrin päässä. En minä sitä kyllä sorakuopaksi sanoisi, mutta kyllä se kuoppa oli jokatapauksessa. Kun näin vielä erään kuusen rungossa sinipohjaisen metallikyltin, jossa oli valkoinen käpy, tiestin tulleeni oikeaan paikkaan. Parkkipaikalta lähti leveä polku metsään, joten senkään puolesta ei tarvinnut olla enää epävarma, mihin päin suunnata. Pian jo edessä olikin Suurisuon luonnosta ja luontopolusta kertova infotaulu ja siitä alkoivat myös pitkospuut.

 

Matka oli ensin metsäisempää, mutta sen jälkeen suo aukeni valtavana edessäpäin. Henkeäsalpaavan kaunista. Paikoittain sain nähdä, mitä se väriloisto siellä voi sitten ollakaan, mutta olin liikuttunut ensilumesta ja sen koskemattomuudesta ja kauneudesta hentona suon pinnalla. Tottakai kuvaus friikkinä kamera laulamaan jo heti ensimetreillä, mutta kuinkas ollakaan, ensimmäistä kuvaa ottaessani kamera ilmoittaa, että akku on liian tyhjä. Miten ihmeessä olin voinut jättää sen lataamatta? Ei muuta kun turvautuminen kännykän kameraan ja eteenpäin.

 

Pitkospuut kulkivat suon poikki ja tuli jälleen metsäisemmän maaston reunalle, jossa pitkospuut jatkuivat ja kulku oli ensilumella aivan ihanaa. Olin mykistynyt siitä koskemattomasta luonnosta ympärilläni. Pari hirvikiväärin laukausta kuului pidemmältä. Tarkistus vaatteisini. Hitto, ei mitään niin kovin kirkasta, mutta jatkoin matkaani. Ei kai ne hirvet näin märällä suolla... Laukauksia kuului useampia matkani aikana, melko kaukaa onneksi, ja mietinkin, liekö kumminkin joku apumarata siellä lähistöllä? Kun olin päässyt takaisin lähtöpisteeseen niin luin infotaulun tarkemmin ja siinä kyllä todettiin, että hyvällä tuurilla suolla voi nähdä hirviä, ainakin niiden jätöksiä. Joten jospa ne sittenkin...

Luontopolku on n. 3 km pitkä ja pitkospuut on käytännössä koko matkalla, alkupään lyhyttä metsäosuutta lukuunottamatta. Tulin takaisin pitkospuiden risteykseen, josta "tie" lähtee neljään suuntaan ja olin jo aiemmin ohikulkiessani huomannut siinä kivan penkin. Jospa istahtaisin siihen, keskelle Janakkalan erämaaata ja joisin teeni termarista. Aivan loistava idea ja paikka, mutta kuinkas ollakaan, olin jättänyt reppuni autoon. Suolla kävi sen verran kylmä viima, että ei auttanut muu kun jatkaa matkaa. Kännykällä kun olin "joutunut" vielä kuvaamaan ilman hanskaa toisessa kädessä. Järkkärillä kuvaaminen olisi tietysti onnistunut molemmat hanskat kädessä. Turha oli jossitella. Kameran akku oli edelleen tyhjä ja reppu teetermareineen auton takankontissa. Pistäydyttiin vielä Mitjan kanssa yhtä pitkospuupätkää jonka oppaan perusteella musitin olevan vain pieni pistäytyminen suon kosteimmalle kohdalle. Siellä hetken vain olin ja katselin sitä "erämaan" kauneutta tajuamatta olevani Janakkalassa. Kun olisin ollut keskellä Lapin erämaata. Olo oli pieni.

 

Suurisuo on paikka, johon menen ehdottomasti ensi kesänä tai syksynä uudestaan. Sen väriloisto anto jo jotain vinkkejä lumihunnun alta, ja se on nähtävä. Suurisuo on luonnontilainen ja ojittamaton paikka ja niin erinomainen, että sitä käytetään myös opetuskohteena. Luontopolku on rakennettu talkoovoimin ja talkoovoimin sitä myös ylläpidetään tänäpäivänäkin. Puut suoympäristössä voivat olla jopa yli satavuotiaita pienuudesta huolimatta.

Kun pääsin takaisin autolle, päätin kaataa takakontista repusta termariteet kuppiin ja nauttia ne siinä "soramontulla". Miten ollakaan, termarini oli pettänyt ensimmäisen kerran, ei vuotamalla, vaan tee oli aivan hailukkaa, jopa vähän viileää. Otin kupin sisälle autoon ja lähdin ajamaan kohti kotia. Kotimatka olikin tarina sinänsä, kun puikkeliehdin pitkin pikkuteitä ja maaseutuja hyvää musiikkia kuunnellen ja laulaen. Kun laulan, tiedän olevani onnellinen. Kotona odotti melkein heti lämmin sauna ja kohta lämmin punajuuri-sipuli-fetapiirakka. Ei paremmasta väliä.

En tiedä, olisinko äkkisältään voinut retkikohdettani paremmin valita, mutta kaikesta ei niin nappiin menneistä asioista huolimatta olen hyvin tyytyväinen ja onnellinen saaden nähdä, kokea ja tuntea tämänkin paikan taian ja tuoreeltaan kosketuksen koskemattomaan ensilumen huntuun.

<3. Jenni