Kotajärvenpolku osoittautui reiteistä sopivimmaksi. Se on 6,5 kilometriä pitkä ja arvioitu aika reitille on 2,5 tuntia. Itse voin tosin laskea siihen aina reilusti lisää, koska annan koiran haistella, kameran laulaa ja nautin myös kunnon tauoista, kiireettömyydestä ja luonnon ihastelusta eväineen. Eväänä tällä retkellä oli kasvispihvejä, smoothieta ja marjarahkaa.
Aamulla herätessäni ja vielä mökkipöydän ääressä istuessani pitkällä aamiaisella harmittelin, kun ilma sattui niin synkän oloiseksi. Aurinko ei paistanut, mutta onneksi ei myöskään satanut. Hiljalleen tein lähtöä ja olin havaitsevinani kelin kirkastumista. Juuri kun aloin kääntämään pihassa auton keulaa kohti porttia, aurinko tulla tupsahti esiin ja se paistoi ihan koko päivän.
Pyhä-Häkki sijaitsee Keski-Suomessa Saarijärven kunnan alueella ja on perustettu 1956. Pyhä-Häkki on henkeäsalpaavan upea aarniometsä 400 vuotta vanhoine ikihonkineen. Keskimäärin männiköt ja ikipetäjät keloineen ovat yli 250 vuotta vanhoja. Vanhimmat ovat syntyneet jo 1500-luvulla. Siitä huolimatta puolet kansallispuiston alueesta on suota. Niin henkeäsalpaavan kaunista suota onkin pitkospuineen pitkiä pätkiä ja välillä jopa silmän kantamattomiin.
Minulla oli pitkillä suoalueilla välillä sellainen olo, kun olisin ollut lapin erämaassa. Olo oli myös pieni, kun olisi yksin koko maailmassa vain sen sykähdyttävän luonnon kanssa. Sama tunne oli tuhatpäisten petäjienkin seassa. Käytännössä yksin olinkin. Tai no, tietysti koirani kanssa, mutta muita ihmisiä en juuri reitillä tavannut. Ainoastaan kuusi nuppia Kotajärven taukopaikalla ohimennen.
Alkumatka täyttyi sykähdyttävistiä kelottuneista mäntyjen rungoista. Näky oli suorastaan upea, taiteellinen ja hämmästyttävä. Pyörin, hyörin, kääntyilin, hymyilin, kuvasin... En ollut uskoa silmiäni, että sellaisia kelotuksia voi olla olemassakaan. En ole missään nähnyt vastaavaa. Samoin totesi vanhempi herra, jonka kanssa jäin parkkipaikalla juttusille retken päätteeksi. Jutustellessamme hän näytti "ohimennen" syöttävän Mitjalle vohvelikeksejään eväskassistaan. Jos koirani osaisi kehrätä, se olisi juuri sillä hetkellä tehnyt niin.
Kun olin varma, että olin nähnyt ja kokenut yhden kauneimmista luontoaistimuksistani, eteeni avautui uskomaton suoalue pitkospuineen. En enää tiennyt, kumpi minua vei, suo vai petäjät. Ja nyt puhun tunnetiloistani, en elementtien keskinäisestä vertailusta. Jos pitkospuut eivät olisi ollut niin liukkaat ja niitä ympäröivä suo erittäin vetinen, olisin varmasti tanssinut. Jokatapauksessa leijuin. Hengitin syvään, nautin joka sekunnista ja muutaman metrin välein pysähdyin katsomaan joka suuntaan. En meinannut saada näkymästä tarpeekseni ja silmiäni irti.
Koska tämäkään retki ei ollut sen koommin suuniteltu vaan voisin sanoa lähes tulkoot hetken mielijohteeksi ja kaiken retkeilyyn liittyvän varusteiston olevan Etelä-Suomessa kotona, tulin poluilla ajatelleeksi minulle niitä tärkeimpiä varusteita. Epäilemättä ne ovat: koira, kamera ja kunnon kengät. Pyhä-Häkkiin suosittelen todella panostamaan kenkiin. Suolla kulkevat pitkospuut olivat todella liukkaat. Niiltä lipesi useaan kertaan koiran tassutkin. Vaikka ilman lämpötila oli kahdeksan astetta plussalla, kävi Kotajärven taukopaikalla tuuli ja ilma oli suorastaan jäätävän kylmä. Ainakin tähän vuoden aikaan tauolla on hyvä varautua lisäämään lämmintä vaatetta kunnolla päälle. Kyllä Kotajärven reittiä kulkiessa silti lämmin tuli, vaikka mäkiä onkin vain muutama ja nekin helppoja nousta. Polut ovat todella selkeitä ja reitit on merkitty niin selvästi, ettei eksymisen vaaraa ole. Parhaimmillaan näin jopa neljä väriläiskää eteenpäin.
Missään en ole myöskään nähnyt niin paljon naavaa kun lopulta aika pienellä alueella Pyhä-Häkissä näin.
Kunhan päivät alkavat taas pitenemään, suuntaan retkeni ehdottomasti Pyhä-Häkkiin uudestaan ja seuraavalla kerralla valitsen Tulijärven 17 kilometriä pitkän polun reitikseni. Täällä luonto todella hemmottelee ja antaa parastaan.
<3. Jenni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.