Iltapäivä Nukarinkoskella

Nukarinkoski sijaitsee Nurmijärven kunnassa ja minulla sinne oli matkaa kotoa vain 17 kilometriä. Olen tiennyt jo pitkään paikan olemassaolon, mutta jostain syystä en ole tullut siellä käydyksi. Nukarinkoski, kuten muutkin kosket ovat varmasti parhaimmillaan keväällä lumien alkaessa sulaa, mutta kyllä siellä mukavasti kuohusi näin syksytalvellakin. Niin, mikä tämä vuoden aika oikeastaan on? Syksyn ruska on jo takana päin ja puut paljaana, mutta lumi ja pakkaset puuttuvat.







Paikoittain vettä oli kuitenkin sen verran mukavasti vähän, että sitä pääsi ns. koskeen seisoskelemaan ja kuvaamaan kivien päältä. Ei ehkä järkevää todella kuluneilla ja pitämättömillä vaelluskenkien pohjilla, mutta suurin vahinko mitä lienee olisi voinut käydä olisi ollut kastuminen. Mutta kyllä minä niitä kenkiä kirosin moneen otteeseen. Paikoissa, joissa kuljin polkua kivien, juurakoiden ja erään puusillankin ylitse, oli alusta kun luistinrata. Sen lisäksi ensimmäisen vesilammikon jälkeen oli sukat märkänä. Onneksi uudet vaelluskengät on jo katsottuna, kokoa vain odotellessa.





Mitja tykkäsi hyppiä kivillä ja kuono teki kovasti töitä koko matkan. Ja tietysti tyyli se olla retkelläkin pitää, tai ainakin varusteet luonnon kanssa sävysävyyn. Mitja on Manchesterinterrieri, joka on lyhyt turkkinen eikä omaa alusvillaa lainkaan ja näin ollen palelee herkästi.











Nukarinkoski virtaa Vantaanjoessa ja koskiosuudella on mittaa 1,3 km. Pudotusta tuolle matkalle kertyy 25 metriä.















Ilma oli mukava plus 7 asteinen ja paikoittain tuli kyllä oikein hiki kyykkiessä reppu selässä ylös ja alas etsien oikeita kuvakulmia. Näistä kuvista aika harva on otettu kulkureitin varrelta, ne on vaatinut paikoittain melkoisia syrjähyppyjä ja vaatteet oli reissun päätteeksi myös sen näköiset.



Kosken rannalla on jäänteitä Raalan kartanon entisestä myllystä ja sahasta, joita kosken kuohut muinoin pyörittivät. 









Nukarinkosken reitti on n. 1,6 kilometriä pitkä ja se kulkee kosken molemmin puolin Nukarin kylän lävitse osittain asutuksen seassa. Itseäni se ei sinällään retkikohteena sytyttänyt, mutta paikka on kyllä muuten kosken osalta erittäin valokuvauksellinen ja aion mennä sinne kameran kanssa uudestaan eri vuodenaikoina. Laavu on todella lähellä koulua ja iltapäivän kääntyessä pimeän puolelle siihen näkyi jopa koulun pihavalot. Myös yksi omakotitalo näkyy laavulle selkeästi. Mutta kun pystyy sulkemaan ne ajatuksista ja kosken pauhu tyhjentää kyllä pään tehokkaasti muusta hälinästä, niin paikka on ihan kiva ja kyllä siinä eväät oikein hyvin maistui. Eväänä minulla oli hedelmäsalaattia vaniljakastikkeella, Lämmin kuppi kana-pastakeitto ja ihanaa Fosrmanin Talvihauduke teetä. Mitja sai kaluttavaksi sääriluun.



Nuotiossa ei ole kehumista, mutta itselläni oli oma keitin mukana (josta kirjoitan myöhemmin oman jutun tähän blogiin) niin ei sekään sen isommin ollut haitaksi. Polttopuita en nähnyt missään, joten olipa hyvä että oli omat pelletit mukana. Luonnon antimetki olivat todella märkiä. Pimeä tuli kyllä nopeasti, mutta onneksi tiesin tarkalleen missä auto on ja minkälainen reitti sinne on kuljettavana niin sen puolesa pois ei tarvinnut kiirehtiä. Muita retkeilijöitä en päivän aikana tavannut. Aikaa sain kulumaan rattoisasti tällä hyvin pienellä alueella reilut kaksi ja puoli tuntia. Kyllä minä voin suositella täällä käymään. On siinä koskessa ihmeteltävää.

<3. Jenni